— Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat jälleen liittää minut Hamd'iin…
— Ja mitä siis aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon…
Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.
He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä Djénane alkoi puhua kirjasta:
— Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet… Mitä minun tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?
— Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin lähellä…
Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan — varsinkin tulevan sulhasen kanssa.
— Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä, ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi tätä toivomustamme.
Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.