Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.
Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja… Pitikö hänen polttaa tämäkin?… Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana — sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.
Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun…" (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut…)
Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.
Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.
Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin. Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä haaremin ankaroita lakeja vastaan.
Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa, jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät, jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa seurassa.
Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran. Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan — ja nytkin valtasi hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen päivän ahdistuksen… Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen, jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry… Kaikki kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä, suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.
Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi kirjoittaa seuraavaa:
18 p. huhtikuuta 1901.