Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André, vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa, tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.
Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina, värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata, kadotettua paratiisia, johon en enää voi enkä tahtoisi palata: tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan. Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.
Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan lumivalkeita terälehtiä.
Unelmissani näen edessäni vuolaan virran… Isosta salista saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan. Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti. Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita vastaan.
Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä edessäni entiset leikkitoverini… Missä he ovatkaan tänään?… Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja raikkaine hymyineen.
Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta, jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta… ja ratsastajat kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja opaaliväriin…
Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul, huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:
— Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!
— Kuka on täällä?
— Nuori bei!… Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen nousevan hevosen selkään.