Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:
— Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!
Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi. Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä, vaan palasi kirjoituspöytänsä luo — kuitenkin posket punoittavampina — ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle uskotulleen:
… ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta; "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro kaiutti rakkauslaulua… Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen hopealle hohtavan tomun.
Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa, missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä; sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla, ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi heidän lapsiaan.
Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät, että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.
Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli maanpakoon ajettu tai pakolainen — sellaisia olen nähnyt — niin olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden valvoja. Senkin olen nähnyt.
Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.
Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen, että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet, jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena. Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen pikkutytön lähtiessään retkilleen.
Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä tapahtui.