Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?… Mutta oli kirjoitettu, että hän lähtisi sieltä, sillä hänen täytyi muuttua ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette tekään, André, enää ole minua unhottava…
Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut hänen muistelmansa.
Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä siellä hunnuttomana…
Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt kauniit matot…
Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin, missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi, uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti — vuoden 1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten almanakkaa. (Tekijän huomautus)] — joiksi vanhan sukupolven naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet korukukkaset — tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia, jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.
Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.
Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, — vaikka hän kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.
Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret. Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen, aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän sanaa viemään.
Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista, mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa itkeä heidän povellaan.
Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat. Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän pienen päänsä…