Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu Djénanen käsialalla.
Zeynebin kirje.
André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa, niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole olemassa…
Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen. En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa… En vielä voi sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä… Minä tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt käsissäni hänen kylmenneitä käsiään… En voi sitä uskoa, mutta niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä, ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.
Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen ja hänen huoneensa avaimen… (Muistatteko kuinka iloinen hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle; mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren… Ja luin: "Tule, näet minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se sitten ystävälleni."
Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa… Oi, André, kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse… Missä hän olikaan? Missä asennossa… kaatuneena, pitkänään permannolla?… Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat, ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa… Enkä minä saanut kutsua apua, en huutaa… Ei, minun täytyi etsiä kirjettä… Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon oli merkitty teidän nimenne… Viimeisen lehden, se joka on rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen puristanut… Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä…
Djénane ainoa ystäväni, sisareni… Minulla ei enää ole mitään, nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte, jota te molemmat rakastitte…
Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt, että kaikki on onttoa ja arvotonta… Liika ajatteleminen ja liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt. Länsimaat ovat hänet surmanneet, André… Jos hän olisi saanut pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen äänensä… Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt, André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana…
Zeyneb.
Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.