Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa; vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.
Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.
Useita lehtiä… ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.
Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".
Kirje.
Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé, jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.
On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.
Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta, mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni, lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat — jotta ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.
Sillä aion kuolla, ystäväni… Ja kuolemani on oleva hyvin rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani. Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä. Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.
André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua lähtöhetkenäni — ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa, anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois sieluni… Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani, kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni, viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!…