Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti… Mutta en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin kuolla, olen väsynyt.
Omituinen rauha vallitsee mielessäni… Olen käskenyt viedä huoneeseeni — nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte, kaikki ystävättärieni huomista "juhlaa" varten lähettämät kukat. Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne — nuo silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut tunkea — lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni. Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.
Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne — meidän kirjaamme — lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut. Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on? Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen kuolinkamppaus… Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma, että herättäisin heidät kaikki… Mutta se olisi ollut pahasti tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan muistako, että teillä on siivet!… Mutta ne, jotka jo ovat koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja, kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä sortavat!…
Nyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:
Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista. Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi. Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun… Minulla oli oikeus elää ja olla onnellinen… Elämän ja valon unelma liitelee vielä ympärilläni… Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa ympärilleni… Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin rakastanut…
Seurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä viimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje kävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus pani Andren kauhusta värisemään…
Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen, minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa — kaikki, paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani loppuun asti.
Käsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan sivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää jaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret, hirvittävän suuret… Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli puristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat lukemisen vielä kammottavammaksi.
… ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun asti… Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle… Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois, tunnustaisi, että rakastin sinua…
André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut pois mukaansa… Oi, kaikki himmenee ja hälvenee… Minulle sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni, kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet, kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää…