— Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian pitkä!… Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias, jo melkein vanha piika… Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää, kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.
Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt hän itse lopulta teki samoin… "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia, jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa." Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan, puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?… Mitä mainita kieltoni syyksi?… Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi…" Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin… Ja nyt hän itse suostui moiseen kauppaan — ja huomenna oli hirvittävä lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut myönteisen vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, kielteisen vastauksen asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun partaalla: huomenna se oli tapahtuva!
Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä, jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut kuolemaisillaan…
Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.
Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären kodissa.
Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten. He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei ollenkaan tehnyt mieli kajota.
Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä, morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten. Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis, rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin suosiossa!… Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!…
Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, — jotka eivät aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä — he kun halusivat olla yksin sellaisen eron aattona.
Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle heidän oli sanominen hyvästi…Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät ja ison permantolampun — jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja, joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.
Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten valokuvia — viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja omistus tai muisto, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa, ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he eivät vähääkään välittäneet.