Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia päivän viidenteen rukoushetkeen.
Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla — muunlaisesta ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka taholta kaiuttivat kehotustaan.
Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta, ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit (joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan ja tutustumaan maailmaan — tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille — tai vaan päästä tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle… Mutta iltasinhan muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan…
Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu — missä on samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa — hälveni, ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille, ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak, tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti, tähystellen varkaita ja tulipaloja."
Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen. Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä, he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan samannäköisenä kuin ennen… Mutta sitten muistui taas todellisuus mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan menneisyytensä murtuminen!…
Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!… Täytyihän aamusta iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja; aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja kauhu… No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut, ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä… Kuinka suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!… Ja jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi… Kaikkea muuta, sitten seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen, ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!…
Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän soitettaisi pianoa, viimeinen kerta… Ja yhdessä he menivät viereiseen huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa eunukeille ja palvelijattarille.
Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui, oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.
Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä; niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin, hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"
Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset, jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen outoja soitonääniä.