Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän soinnoksen… Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.
Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus: "Isoäitinne — näin hän sanoi — käskee teidän panna maata ja sammuttaa valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin, jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla, niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar) oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä — niin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul — tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka), tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen — joka aina on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.
Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat sammuksiin kynttilät.
Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin, perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua; nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys noista hennoista povista.
Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen. "Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut, valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen häntä pakoon, maksoi mitä maksoi… Mutta mitä saattoi hän tehdä?… Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?… Heittäytyä isänsä jalkojen juureen — se oli nyt liian myöhäistä, hän ei enää voisi häntä taivuttaa… Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma, hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!… Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.
Mutta mitä tehdä?… Paetako? Mutta miten, minne?… Paeta umpimähkään keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?… Ja mistä löytää turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?
Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme), jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti noudattivat.
Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni, että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen, rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.
Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta hyllyltä — tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon on pantu santelipuun tuoksuainetta — ja kaikki kolme alkoivat, rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.
Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi heidän eteensä: