Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta, toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili tälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar, joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa, ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä: "Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaan koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André ei hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta; päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.
Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja osaa-ottamatta.
Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.
Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi; nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.
Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!
André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen, vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.
Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut kuolemansynti.
Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen — hänelle rakas postimerkki — ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania, mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta, noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta — kaiketi hän kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.
Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista, että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette totisesti kykene viemään harhaan!…"
Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli kieltämätön… Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.