Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne palata.
Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi — tuo vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä, joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä, rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa, johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön kyläpahasissa — jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta — tuota muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla, missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat toisiaan — Europpa ja Aasia — näyttävät toisilleen Bosporia reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen, surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan haihtuvaisuuden.
Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet näkemään elämän näytelmää, täällä oli hänessä herätetty tietoisuus eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.
Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua, joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?…
II.
Huhtikuun aurinko, — yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin — seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.
Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä: kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri, huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä olevassa paikassa.
Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin, joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".
Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, — johon joku Lontoon tai Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita — tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset, että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan, pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen; suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa, jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat rautaristikot ja puiset häkit, — jotka loivat tähän valoisaan ja hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.
Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon edellisenä päivänä.