Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian seurassa… Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan, oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa, johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan todellisuutta mitä pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät, ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän laahuksen päähän asti…

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen, hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu, sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

— Tässä se on!… Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!… hän sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman vähintäkään vieraanvoittoisuutta:

— Todellako, onko se mahdollista?

— Totta kai!… Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin häneltä? Onhan kuoreen kirjoitettu Zahidé Hanum? Siinä nyt näette! Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri asia…

— Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.