— No niin, siis…
Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla punoittava hohde — vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru, mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään, halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:
— Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.
— Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein hullunkurisin, sydänkäpyseni!… Mutta annattehan minun sitten jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut… Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten…
Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi vuoteesta, pukeutui ja peitti tukkansa, ennenkuin ensi kertaa elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän avasi vavisten kirjekuoren.
Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä — ja niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa ja syvempää — kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että jotain alkoi, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.
Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa maailmassa… Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi katsoessaan ulos: — mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi. Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan, nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen poskensa ilman ja auringon hyväilylle… Ja mitkä jykevät muurit kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa…
Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta, tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja, missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.
Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää, tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän katseistaan. — Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa…
Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään, kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa välityksellä (neiti Esther Bonneua'n — Bonneau de Saint-Mironin, luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen kunniamerkillä palkitun naisen —) joka oli opettanut hänelle ranskaa ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.