Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien, mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä mustasukkaisuutta.
Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se — he olivat kuin hänen sisariaan ainakin — olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai orjattaria.]
Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.
Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul — Ruusunnuppu. Ja nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja kirjoja.
— Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!
Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla, joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla, liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä, saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.
Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä, joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties kumoavansa jonkun lumouksen…
— Kondja-Gul, nopeasti tsharshafini [kasvoja peittävä huntu, jota käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.
Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:
Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!