— Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.
Ja seuraavassa tuokiossa:
— Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko se lempeä?
— Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän, kun jatkat siihen asti, missä se loppuu… Niin lempeä… Oh, kuinka hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.
— No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.
Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:
— Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?
— Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin sievä kuin suinkin.
— No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona. Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette mukaani.
Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan — vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä — johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa — ja neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän oli suosinut — mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa, jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat… Mutta sittenkin…