Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon, joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka näytti levottomalta ja kiireiseltä.
— Minne lähdettekään, pikku ystävä?
— Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.) Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt puikimme tiehemme!
— Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi… Otan vaan päähäni hatun ja harson.
— Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.
— Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!
— Mitäkö puheentapoja… Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi vieköön", kun olette sillä päällä… Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi vieköön kaikki tyyni!
Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas, täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia tunnustuskia.
— Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen kasvatustyön takia!…
Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.