— André Lhérytä.
— André Lhérytä!… Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle oli kerrottu tuosta oikustasi. — (Nyt hän naurahti vallan tyyntyneenä.) — Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä mitään kohtaamisia… Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia, lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku huimapäälle kuin sinä.
Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen, kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä sisälle ruokasaliin.
Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla; kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä. sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!
Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa — he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset — on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä, jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.
Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus. Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan; kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme, jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.
Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin, sanoi minulle eräänä päivänä:
— Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.
Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi, ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden lauluja.
Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa, ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: — Tyttö parka! Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo tässä talossa käy iloiseksi!