Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:
— Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se onni!
He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että välttämättömyys nyt toteutuu.
Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat, hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan kuiluun… Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian hehkuva"…
Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta, isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin, minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen vihaa ja kostontuumia…
Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa! Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä, ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. — Mutta, pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne hänet… Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit huomiseen.
Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan — kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon — sillä salin ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku, äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla, hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.
Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden. Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa läsnäollessa.
— Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa haalistunutta lipasta, — tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta — se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!… Hamdi, joka niin hyvin osaa arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana tänä iltana!…
Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä, sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko aamusta iltaan koristella häntä: