Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana; lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden Turkinmaan suhteen.
Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.
Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.
Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan nimellä "Palace".
Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista, moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta, joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta, nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen, joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.
Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään. Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota sanottiin jakmakiksi, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla oli nimenä feradfjé, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina mustaa, domino-pukua nimeltä tsharshaf, ja sen lisäksi niinikään mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä soikeat kasvonsa — mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta uudistukselta.
Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei voi mitään tietää, tuntemattomia — voisipa melkein sanoa olemattomia: muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi, joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä — oli päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan. Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista, siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin olisivat he olleet varjoja tai pilviä…
Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa, kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.
Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä, ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana, tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta häntä kohtaan, oli hän matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.
Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se olikin huhtikuun päivä.