Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä, tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia, ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.
Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie minut Adrianopelin portille.)
Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja, taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen, jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta, avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta… Stambul oli siis todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen… Ja se oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä hetkenä hallitsi voitokkaana.
Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä. Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona, oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille houkutteleva alakuloisuus.
Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle, André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.
Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.
Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista, jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua — siinä kaikki; ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin, horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.
André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta, jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta, ja sen kivipatsas makasi nyt maassa… Kuinka hävityksen tuhoisa työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin viisi vuotta sitten… Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka muuten ei herättäisi mitään muistoja… Ennen hän usein oli tuntenut tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan. Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä, pysähtyneet miettiväisinä…
Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä, jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset kallellaan tai maassa makaavia — nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli mitään jälellä… Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa…
Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen oli mahdoton jättää se siihen kuntoon… ollen täysin perehtynyt maan tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen: kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla… Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta hurskaasta aikomuksestaan!… Kaikesta huolimatta hän päätti panna aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas oli pystyssä, vahvana kestämään…