Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille, nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan "Jumalan varjoksi."
Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään, ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.
Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä, sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja sanoi sydämellisesti:
— Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.
Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi, niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen harson.
Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.
"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää — hän ajatteli itsekseen, — sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä, enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan…"
XI.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:
Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa, jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä, niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta. Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. Lähtekää, sitten astumaan, me seuraamme teitä. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me, hakekaa joku yksinäinen paikka — ehkä hautausmaan ylimmältä kohdalta — missä häiriintymättä voimme keskustella.