Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana, olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.
Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa, jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa, pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.
André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen tuumilleen.
Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka, johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies, valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta; sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan. Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella, missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee satavuotisia kiviportaita.
Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään. Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa, oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa yksinäisyydessä.
He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.
Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.
Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat nukkuivat iäistä untansa.
Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.
Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista, näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset peitteet.