Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava selvä…
Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.
Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.
Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin, erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta loistavalta kulttuurikaudelta.
Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.
André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat, vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa, että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla, tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä. Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.
Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen myötätuntoisuuden sitein… Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä: etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan jostakin muualta, ehkä menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi tavallisista maallisista äänistä.
He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen vallan kuin vedenpinnalle — niin lähellä sitä on matkustaja näissä veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.
Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset. Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä olevan liekkien vallassa.