Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.

— Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. — Elegialta te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää kumarassa hautojen keskellä.

Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen, äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.

Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen, että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.

Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa harsojaan.

— Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?

— Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja, nähkääs…

Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks! ensimäinen kuva, naks, toinen kuva…

He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä, ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja surullisia muistoja.

Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia pyhällä hautausmaalla.