XIII.
Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta yhtymäpaikasta.
Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih, eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot, hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä, kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt menneisiin vuosisatoihin.
Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita. Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja miellyttävässä paikassa kävijöitä.
He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia, ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää" kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat, kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin, jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset, jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias, kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta, rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun ensipäivän kuultaville ilmoille.
Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä, jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden, että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä, jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa, olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa, rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa kahden absintti-lasin välissä!…
Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan kahta kirkkaammin.
Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija suurimpia — sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle — mutta se on samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa. Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja tämä oli sangen sattuvasti sanottu!
Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä, melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt, ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!
Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti oven auki ja meni sisälle.