Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi salvan eteen ja sanoi iloisesti:
— Kas löysittehän kuitenkin tänne!… Tulkaa, sisareni ovat tuolla ylhäällä ja odottavat teitä.
André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua, jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli haaremissa; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat, aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen sisäpuolella, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja joita ei kukaan muu mies kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin ulkoapäin.
Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken odotuksen saanut tyydytyksensä.
Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa, ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta. Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.
He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa, joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!
— Olenko teidän kodissanne? kysyi André.
— Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he hymyilivät harsojen alla.
— Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän seurassanne, muusta en välitä.
Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle. Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä oli tämä talo?