Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:
— Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?
— Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.
— Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta se käy kai teistä liian pitkäksi?…
Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan uskomattomaksi.
— Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, — mutta ne ovat epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina…
Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle vastaisuudessa muuttuisivat.
— Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.
— Aivan totta.
— Mutta te palaatte… saatammehan taas tavata?…