Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista: "Inch' Allah!…"
Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?
Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää, sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.
— Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.
— Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.
— Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä kerran.
He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.
— No niin, ensi lauantaina — he sanoivat — teemme vielä yrityksen… Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?
Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde, joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.
— Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti pelkään.