Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon suljettuja isoja pahvikortteja.
— Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän repi auki kuoren.
Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja, niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka kokonaan peitti ne sekä hiukset.
Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut ketään häijyä haltijatarta.
— Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin vaarallista osaa… Mutta kun tämä on viimeinen kerta…
He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa; epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.
Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen tulee — joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut itsensä, tuhansille välinpitämättömille — tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.
Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa — ja tämä on ehkä ainoa seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!
Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää itsestään.
Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi, jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi, ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi, jona veitikkamaisen lapselliseksi.