— Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä, että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.
— Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.
— En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen…
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette…
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: Havahtuneita.
— "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi, kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja…
— Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella kuinka valkeata on hengittää niiden alla!
— Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,, jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.
— Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan ole säädyllistä… On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim. voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset, jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan kyynäspäähän.
— No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu tyhmyyksiä… "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei merkitykseltään ole täysin onnistunut.
— Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan, nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat. No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!… Mutta äkkiä tulee häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon kärsimyksen tietoisuuteen…
Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt tahtovan sanoa.