Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa äärimäisyksiin asti.
Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia unelmia.
— Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. — Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle ja kääntyi Islamin-uskoon. — Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta. Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!
— Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.
He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen välille.
Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata oven salvat ja lukon.
Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin, joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"
Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho. André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa — turkinkielellä, hän kun jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.
Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla. Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen syrjäytti Djénanen kuvan.