Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.
Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
(frankkilaista ajanlaskua).
Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.
Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa, avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä talossa.
Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi, tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.
Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä, mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä kuin meidän: niissä haaremi, jossa meidän täytyy asustaa, ja selamlike, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat kokonaan erotetut toisistaan.
Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini, kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa; viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri, tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.
Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti. Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista, samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani — oh, muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani, että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin, ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä, vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket, joina minun täytyi näytellä nuken osaa — tai vieläkin halvempaa osaa…
Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen oivalsin täydesti.
"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa" — näin hän huomautti. — Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis ja rakastunut… Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.