XVII.
Toukokuun epävakaisen sään jälkeen, jonka vallitessa Mustanmeren tuuli itsepäisesti oli ajellut kylmiä sadepilviä, oli kesäkuu levittänyt yli Turkinmaan tummansinisen itämaalaisen taivaansa. Ja Konstantinopolin asukkaat olivat, niin kuin vuosittain oli tapana, jo muuttaneet Bosporin rannoille. Pitkin näiden vesien partaita, joita melkein aina kevyt henkäys saa väreilemään, olivat lähetystöt asettuneet europanpuoleisiin kesäasuntoihinsa. André'n oli ollut pakko seurata mukana ja asettua Terapiaan, eräänlaiseen kansainväliseen kylään, jota rumentaa kaksi jättiläismäistä hotellia, missä varietee-orkesterit pauhaten riehuvat joka ilta: mutta hän oleskeli enimmäkseen aasialaisella puolella, joka yhä edelleen oli ihailtavan itämaalainen, varjoisa ja rauhallinen.
Usein hän myös palasi rakkaaseen Stambuliinsa, josta hänet erotti ainoastaan tunnin kestävä venematka Bosporilla, missä vilisi edestakaisin kulkevia laivoja ja veneitä.
Tuolla salmella, loppumattoman talo- ja palatsijonojen reunustamien rantojen välillä, liikkui lakkaamatta aluksia, suunnattoman suuria höyrylaivoja tai kauniita, vanhanaikaisia purjeveneitä, joita ilmestyi joukottain suotuisan tuulen puhaltaessa. Kaiken, mitä Tonavanmaat, Etelä-Venäjä, jopa kaukainen Persia ja Bukara tuottavat ja vievät maasta, nielee tämä vihreä vesisola, jolla aina puhaltaa pohjoisilta aroilta Välimerelle päin raikas tuuli. Lähempänä rantoja häärii alinomaan kaikenlaisia aluksia, pikku veneitä, kapeita kaikeja, joiden soutajat ovat puetut kullalla kirjailtuihin livereihin, pieniä moottoriveneitä, räikeän koreiksi maalattuja ja kullattuja isoja laivoja, joita joukko kalastajia seisoen airoilla työntävät eteenpäin, toisien laskiessa veteen pitkiä verkkoja, jotka ohikuljettaessa tarttuvat kiinni jos johonkin. Ja keskellä tätä aluksien myllerrystä melukkaat rataslaivat lakkaamatta aamusta iltaan kuljettavat punaiseen feziin puettuja miehiä ja harsopeitteisiä naisia aasianpuoleiselta rannalta europanpuoleisille maihinnousupaikoille, ja päinvastoin.
Molemmin puolin Bosporia, kahdenkymmenen kilometrin pituudelta, katselevat puutarhojen ja puiden ympäröimät talot lukemattamme ikkunoineen taukoamatonta hyörinää vihreällä tai sinisellä vedenpinnalla. Siinä on kattamattomia ikkunoita, tai salaperäisiä haaremin ristikkoikkunoita, taloja, kaikenikäisiä ja -tyylisiä. Europan puolella on valitettavasti jo muutamia omituisia huviloita, joiden omistajat ovat hurjistuneita Länsimaiden ihailijoita, ja joiden julkipuolet ovat sekatyylisiä, jopa "uuden taiteen" mukaisia, ja ne ovat inhoittavia vanhojen turkkilaisten, sopusuhtaisten rakennusten rinnalla, mutta onneksi niitä vielä on niin harvoja, etteivät kykene häiritsemään suuremmoista kokonaisvaikutusta.
Aasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka halveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta, saattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on vielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee kaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee metsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita puita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole teitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty marmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina oleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai siroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.
Siellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine vinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat ulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella kaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan airoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien varjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja kuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä uneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota koristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.
Kun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta Konstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen näky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä hetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian Skutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita ja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen lukemattomille tornineen ja kupukattoineen.
Tässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André Lhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia varjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: "Mekin tulemme viettämään kesämme Bosporin rannalla", mutta jotka eivät enää moneen päivään olleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän laitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän Makedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.