Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin, André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi tekevää ajanvietettä itkeä niitä… Kuinka paljon täydellisemmin olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.
Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma, jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan sellaista kohtelua kuin ajattelevat olennot, jotka eivät ole mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin, niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia! Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.
Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin kirjeessä, rohkenemme sen tehdä… Jos tietäisimme, missä ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää, että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä, silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta…
Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne…
Djénane.
Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.
Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä; tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa. Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta — melkein itsekästä riemuvoittoa…
Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla…
Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin, missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen kilinää — nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa: puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita, kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika, joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.
Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-, milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin. Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina — turkkilaisia koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen, sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.