Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä; jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta, luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.
Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!
Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa. Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa. Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet, ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä. Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana hänellä ei enää niitä ollut.
— Enhän oikeastaan — näin hän ajatteli — loukkaa heidän kunniaansa; mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni, enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan tule näkemään.
Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti lopullisesti ratkaisevan asian.
Eräänä päivänä — näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää" olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta täysin hereillä — eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette. Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että halusimme tavata teidät.
Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne, johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota. On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden, että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä: henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä, sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän olemuksemme parhaaseen puoleen, sieluumme, jota meidän herramme tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys voi olla.
Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.
Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa, hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:
Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä — hän sanoi -vaivumme suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä huomispäivä meille on tuottava — nimittäin se ei ole tuottava meille mitään — ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina. Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.