Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan, oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri, vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.

Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön — haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja, noita kalmistojen tunnusmerkkejä — ja tuo pimeys oli vielä omituisempi kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään ja yksinäisyyttään avaruudessa!

Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien siimeksessä.

Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut, mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.

Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla — oikeastaan sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera, yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia — ja valitettavasti muutamia nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän, kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin… Mitä surkuteltavia pikkusieluja onkaan maailmassa!

He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!

Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut, äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.

On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.

Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme, neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä, puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla, joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.

Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä, jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden, valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä, toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän pyhätön.