XVI.
Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten ystävien avustuksella.
Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.
Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan, joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina. Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:
"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."
Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina, samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.
Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon ja mintun peittämästä levosta.
André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.
Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina, viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista hiljaisuutta ja rukousta.
Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt — vanhat öljylyhdyt — levittivät niinikään himmeätä valoa; ja kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen — niitä oli sadottain — nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä eroitti.