Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa: ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.
Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on vapautunut, ei edes, että se on olemassa.
Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää…
Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja, jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti, oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan. Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka ennen pitkää kokonaan katoavat.
Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne "Kabulin maa" — meidän oman kappaleemme, nimittäin kappaleen, jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa meitä viileine tuulahduksilleen… Nyt olemme siis nähneet Kabulin.
Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi teitä itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne. Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne… Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne, niinkuin ennen?…
Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä; ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta. Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista! Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan olisi vapaus!
Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa, mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne pieluksemme alla.
Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia varjojanne?
Djénane.