— Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.
— Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on ajelemassa.
— Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta, naista hänen seurassaan.
— Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.
— Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?
— Vanhempi on nimeltään Zeyneb… toinen… Mélek, luullakseni.
Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.
Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin postileima:
Toukokuun 18. päivä, 1904.
Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen, voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja kukkasten peittämien muurien taakse!