Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa…
Zeyneb.
Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset — mutta olkoon tämä sanottu ainoastaan meidän kesken — ovat "hassahtavia". Varsinkin Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka ei enää tahdo teitä tavata.
Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan). Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa kirjeen postista.
Mélek.
XX.
André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan enää saisi nähdä teitä jälleen — tai oikeammin kuulla jälleen ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä — ja ainoastaan sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."
Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään vanhempaa, hieman isällistä ystävää.
Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton, ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää näkisi häntä.
Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän, keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää kutka he olivat, kaikki kolme.