Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua; tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.

Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta, jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään. Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.

XXI.

Djénane Andrélle.

Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).

Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä seikkailua.

Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.

Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti. Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään. Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa, pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni välinpitämättömänä: "Djénane"!

En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."

Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten, millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä, taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa, en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.