Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin. Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta, samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.
Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet": vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä, laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.
Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia, toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen, ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen niin monta salaperäistä kaunotarta.
Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut siniset liverit.
Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä, osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla, jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä. Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa, vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin — vaaleansinisiin, ruskeisiin tai punaisiin — ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut valkeamusliiniseen huntuun.
Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä, vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas soutaa myötävirtaa — ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi edestakaisin puistokujassa.
Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."
Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä, joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla yldiziin. — Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.
Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä, jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut — epäilemättä molemmat vanhemmat heistä — ja kolmas, lapsellisin, istui kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb, joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli Djénane.
He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään. Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle, mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.