Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:
— No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?
— Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka tiedätte hänen nimensä?
— Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille, että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin… Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme… Te vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?
— Totta kai, niin kuin jo sanoin…
— Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi eivät tehoa.
André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten — enemmän tosissaan kuin pilalla — oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan heitä kohtaan.
— Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku raakalaisia!
— Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti, sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä…
— Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi kulkiessamme…