Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa, kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla. Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys, hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään, ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi taisteluhaluiseksikin.
Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:
— Siitä kaiketi tulee romaani?
— Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole minulla ollenkaan selvillä.
— Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin vähän esiinnytte.
— Ei toki, kiitos kunniasta.
— Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.
— Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!
— Mitä se haittaisi?… Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa…
— Entä sitten?