— Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta siinä kaikki…
— Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani…
— Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.
— Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?
— Tuon naisen!… Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin kuolla!
Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut sanoa sanaakaan vastaukseksi.
Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:
— Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se tuntui meistä niin kauniilta: Kaiho, joka surmaa… Kuinka, se ei näy teitä miellyttävän?
— Se on koko soma, sanoi André… Minun mielestäni se vaan on…
Kuinka sanoisinkaan… hiukan romantillinen.
— No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n tyylinen… tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä…