— Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.
Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus ihmeellisen mielihavainnon tukemana.
Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta, hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.
— Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään moitetta… Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka? Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on mahdollista, nuoruutta ja elämää… Sovittuamme tästä ehdosta, koetan kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin, eikö niin?
Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.
XXIII.
Djénane Andrélle.
Syyskuun 16 p. 1904.
Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli, tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.
Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin, matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä morsiushuntuani.