Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte, niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut, niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut suunniltani; te, joka olette mies ja joka tiedätte, voisitte ehkä selittää minulle kaiken tuon.

Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne, joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme! Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.

Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin. Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan meille kahvia, joka meidän tuli juoda; — tämä tapahtui puutarhan perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa — ja näen vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa, keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä. Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella onneni kukka kuihtunut kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan, vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."

XXIV.

He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella. Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa "Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä. "Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa — näin he leikkisästi hänelle huomauttivat — ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."

Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan, paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa, ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta, joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.

Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava, mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan. Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin. Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan rauhaansa.

Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin" välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.

Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina. Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen. Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät saaneet näyttäytyä.

Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia, ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.