— Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten, jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä, samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet. Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume Moan, Sylvestren isoisä.
Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän vaipan alle.
— Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan lepää?
Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu niin jotta…
— Eikös ole koskaan ikävä?
— Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin, merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!
Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.
VIIDES OSA.
I.
Kun tämän kevätpäivän loputtua tuli yö, tuntui taas talvelta, ja he menivät sisään syömään illallistaan räiskyvän takkavalkean ääressä.